Ajatuksia kylvöpuuhista

Vihdoinkin sain otettua ja kylvettyä muutaman pussillisen siemeniä multaan. Tomaattia, neljää eri lajia, paprikaa, kukkakaalia, purjoa, maissia, samettikukkia ja mitäs muuta siinä nyt olikaan. Lempipuuhaa tuo kylväminen ja kouliminenkin, pidän myös istuttamisesta, kitkemisestä, ja kasvun seuraamisesta, mutta sadonkorjuuseen tarvitsisin joka syksy jonkun piristysruiskeen. Se on itsestänikin jo vähintään ihmeellistä, että en enää jaksa sadon talteen korjaamista, en ollenkaan. Tekee vaikeaa myöntääkin, että sato menee pääasiassa kompostiin. Miksi ihmeessä?!! Onko mitään järkeä koko touhussa? Onko mitään järkeä kylvää siemeniä, nähdä istuttamisen ja kastelun ja kitkemisen vaiva? Joka kevät aloitan yhtä innoissaan tämän touhun, nautin hommasta, melkein aina kylvöt ryöpsähtää käsistä ja kylvän niin, että meinaan hukkua taimiin. En yksin minä vaan koko perhe. Takkahuoneeksi kutsuttu tila on täynnä purkkia ja purnukkaa, on kasvivaloa viritelty, kaikki muu tavara (pääasiassa kangaspinot) siirretty syrjään taimiastioiden tieltä. Innoissani ootan että pääsen kasvimaalle tonkimaan, kääntämään maata, kylvämään siemeniä, istuttamaan taimia.. Ja sitten syksyllä kaikki, LÄTS, läsähtää kokoon, enkä jaksaisikaan tehdä työtä loppuun..
Vuosi sitten laitoimme lavakaulukset kylvölaatikoiksi, haketin risuja päivä toisensa perään kulkuväylille. Kitkemisen helpottamiseksi ja kasvun edistämiseksi laitoin ruohosilppua katteeksi. Osa hyötyi siitä paljonkin ja osa kärsi. On otettava huomioon tämä tämän kesän kylvöksissä. Maissi kasvoi ja kukoisti ja teki hienot tähkät, kun taas sipuli pysyi suurimmaksi osaksi pienenä ja osa mätäni, viimeistään talvisäilössä. Suurin osa sipuleista tuli kuitenkin käytettyä!
Samettikukan kauneudesta olen tullut vakuuttuneeksi vuosien varrella. Maahan laitettaessa ne on pieniä rääpäleitä, joista aina epäilen, tuleekohan noista koskaan mitään. Mutta aina ne on kukoistanut viimisen päälle hienosti. Samettikukka jos mikä nauttii ruohokatteesta. Ja minä nautin samettikukkien kauneudesta. Pitäisi kylvää erilaisia lajeja, jotta voisi verrata kauneutta ja mikä olisi kans viisasta, laittaa niitä pihaan näkösälle ruukkuihin ja istutuksiin, sillä kasvimaa on sen verran syrjässä, että se kaikki loisto ja kauneus jää joinakin päivinä näkemättä, jos ei vartavasten käy kasvimaalla kierroksella.

Mutta siis se syksy. Miksi voimavarat ja mielenkiinto ei riitä enää syksyllä sadon korjaamiseen ja säilömiseen ja puutarhan talviteloille laittamiseen? Olen joskus ajatellut että sitä haluaisi jo asettua talviunille ja vähän hiljentää vauhtia ennen unien alkua. Sillä tosiasiassa syksy on melko kiireistä aikaa puutarhahommissa, kun kaikki sato, ei vaan kasvimaalla vaan myös marjapensaista, omena- ja luumupuista pitää saada laitettua talteen eri muodoissa. Mehumaija porisee liedellä päivästä toiseen,  kuivuri hurisee sen minkä kerkeää sinne omenasiivuja siivutella jne. Siinä samassa hötäkässä alkaa lasten koulut, on kirjojen päällystämistä x 6 on kuulumisia enempi ja vähempi jokaisella, sitten tulee jo vanhempainillat, ennekuin sato on korjattu. Alkaa harrastukset ja kuskaaminen niihin. Yksinkertaisesti syksyllä on liikaa kaikkea.

Mutta herätys, NYT ON KEVÄT. Saa luvan kanssa nauttia pimeän talven jälkeisestä valosta, lumen sulamisesta, muuttolintujen saapumisesta, kylvötouhuista, kaikesta. Kevät on loistavaa aikaa. Miksi en siis nauttisi siitä. Miksi murehtisin siitä mitä sadolle tapahtuu syksyllä, jos nyt nautin kylvää ja koulia, kyllä siitä sitten kuitenkin suurinosa tulee käyttöön, kasvukauden aikana. Jostakin sitä on sitten aina pinnistellyt voimanrippeitä ja saanut jopa pestyä kylvöastioita ja laitettua talviteloille kaikki tarvittava. Joku yksittäinen työkalu on saattanut jäädä maahan töröttämään, niinkuin viime syksynäkin. Maahan pystyyn jääneen talikon varresta näkyi välistä vain pienen pienesti varren pää, jota kukaan muu kuin minä ei tunnistanut talikoksi. Nyt siitä näkyy jo melkein koko varsi. Voihan sitä niinkin seurata kevään tuloa ja lumen hupenemista.

Pitäisi tehdä, omaksi iloksi ja sinun riemuksi, kuvakooste viime kesän kasvatuksista, siitä voimainponnistuksesta, mitä jaksoin tehdä ja mistä nautin. Syksyn tunnelmiin en halua siinä perehtyä, eikä siitä voimattomuudesta ja toivottomuudesta olekkaan todistusaineistoa. Se olkoon ensi syksyn projekti, vai liekköhän tuo tarpeellinen?

Kotipesiä ja maisemia

Näissä, tutuissa, maisemissa sain käydä pääsiäisen aikana.

Mukana yli kolmekymmentä nuorta ja kuusi aikuista. 

Hieno retki oli.

Kotopihassa saimme vihdoinkin linnuille uusia kotipesiä puihin. Pöntöt on alakoululaisten koulun pönttökerhossa tekemiä. Siellä on jo kahtena keväänä saanut, vanhemman kera, käydä tekemässä näitä asumuksia. Sen ansiosta meillä on puissa jo toistakymmentä uuden uutukaista pesää, vanhojen, lahojen tilalle.

Pojat oli mukana touhussa, nuorimmainen kelkassa istuskellen ja vanhemmat omien kulkuneuvojen kera. 

Muuten elämä on aika samanlaista päivästä toiseen. Kevätväsymys vissiin iskenyt, kun voisi nukkua melkein millon vaan ja mihin vaan. Opiskelut muhii takaraivossa alituiseen, töissä on tohinaa ja kotona vilske ja ajoittain meteli kohoaa kattoon saakka.

Mitään toivoakaan ei ole tarttua ompeluksiin käsiksi. Aina haikeasti vilkaisen kangaspinoja ja lapset esittää kainoja pyyntöjä ommeltavista vaatteista. Ehkä joskus vielä ompelenkin jotain. Siinä toivossa elän. 

Siitä kuitenkin nautin joka päivä, että kesä on aina päivää lähempänä. Tänään on satanut lunta, mutta eikös sitä sanota, että "uusi lumi vanhan surma". Näin keväällä se pitää onneksi paikkansa. Kevät oikein tuoksuu jo. Ja uusia lintuja tulee pihapiiriin ilmojen lämmetessä, viime viikolla kuuntelin ihastuneena mustarastaan laulua. Töissä olen ihastellut joella uiskentelevia laulujoutsenia.

Olen kevään etenemisestä innoissaan, uskonpa että sinäkin olet!