Laitampa ihan teidän kiusaksi ja itseni iloksi kuvia lemmikeistämme. Aikaisemmin kuvattuja, kun kuvaus ei onnistu realiajassa kameran karkumatkan vuoksi.
Aivan ensimmäiset lemmikit, jotka meille tuli tähän kotiin, on kaksi gerbiiliurosta, Tiku ja Taku.
Ne käytiin hakemassa suoraan kasvattajalta. Nimet näille veijareille keksittiin lasten toimesta, kaikenlaisia ehdotuksia oli, mutta nuo Tiku ja Taku jäi sitten nimiksi. Minä en erota kumpi on tiku ja kumpi taku, mutta vanhimmat lapset ne kuulemma erottaa.
Gergiileillä on juoksutusaitaus jossa ne saavat välistä juosta vähän vapaammin. Vanhassa akvaariossa on niillä oma koti, jossa saavat rakennella koloja ja pesää ja niin pois päin. Aina kun tiku ja taku laitetaan aitaukseen juoksemaan, on kiistaa siitä, kuka pääsee sinne istumaan niiden kaveriksi. Tässä yksi onnellinen syöttää omenan palaa heistä toiselle.
Ensimmäinen joulu!
Sitten kuulin että tuttavaperheeseen on syntynyt kolme ihanaa kissanpentua. Oitis olin halukas kotiuttamaan meille yhden niistä. Niin meille sitten tuli aivan mustalta näyttävä kissan pentu, joka todellisuudessa on tummanruskea raidallinen. Sitä ei tosin voi erottaa kun aivan läheltä.
Kissa sai nimen Noki, jo ennen meille saapumistaan. Kerran kävimme katsomassa pentua ennen kuin saimme hakea sen kotiin ja lapset (sekä vanhemmat) oli aivan myytyjä.
Kisuli on ollut heti alusta asti lapsiystävällinen, antaa retuttaa ja sylitellä aivan mielin määrin. Nykyisin tosin Noki osaa väistää pienet retuuttajat, jos ei halua ylenmääräistä riepottamista ja sylittelyä.
Noki päässyt rattaiden alakoriin. Hoitajilla ei ideat lopu kesken.
Yhdistelmä kissa ja gerbiilit on ollut välistä melko haastava, etenkin kissalle. Välistä on hypitty vasten terraa, yritetty tassulla pyydystää lasin läpi saalista, istuttu kannen päällä ja seurattu intensiivisesti "hiirien" liikkeitä. Hieman on tilanne rauhottunut, varsinkin kesäaikaan, kun noki on ollut ulkona niin paljon.
Mutta pitää vieläkin käydä tervehtimässä, melkein päivittäin, pieniä talon asukkeja.
Sitten huomasin ilmoituksen netissä, että annetaan kani hyvään kotiin. Kaikki tytöt oli lomareissulla juuri silloin, mutta kun kanin hankinnasta oli kovasti käyty keskustelua, en epäröinyt innokkuutta kania kohtaan ja lähdin pienet kyydissä hakemaan meille kanin. Kani oli jo edellisessä kodissa saanut nimen Sami, eikä se tuntunut hassummalta nimeltä, joten Samiksi se sai jäädäkkin.
Kun meillä tehdään jotakin, se tehdään sitten "kunnolla". Isännällä on vaan sellainen tyyli, ettei mitään tehdä sinne päin. Kanin häkistä tehtiin tarpeeksi korkea, että sinne pääsee hoitaja sisälle asti, myöhemmin tein siihen vielä tason korkeammalle luiskan kera ja sais tehdä vielä toisenkin ja jotain muitakin virikkeitä tuohon mahtuis. Mielikuvitus vaan kehiin.
Kani otettiin sillä ajatuksella, että se on ulkona ympäri vuoden, kopistakin tehtiin lämpöeristetty juuri sitä ajatellen. Että kanilla olisi mukava olla ulkona, tarvitsee se kaverin itselleen, eikö vaan?
Niin sitten etsittiin samille kaveria ja sellainen löytyi netin kautta. Sekin piti hakea jonkun matkan päästä, samaan reissuun kun yhdistimme reissun ikeaan, ei ajomatkakaan tuntunut missään.
Näin nätti tyttökani meille tuli. Sitä oli joskus nimitetty kebebiksi. Sitä nimeä ei etes harkittu jätettäväksi käyttöön meille. Tytöt päätyivät lopulta nimeen Silla. Minä ehdotin Siniä, eikö Sini ja Sami olisi olleet oikein hyvät yhdessä? Mutta niin on Silla ja Samikin.
Noniin, nyt meillä oli siis kaksi kania, mutta Samia ei ollut leikattu vielä, joten samaan häkkiin niitä ei voinut laittaa oitis. Sillalle siis kyhättiin väliaikainen häkki kompostikehikoista, jotka muuten toimii tehtävässä todella hyvin, eikä ole kalliitakaan.
Hoitajilla oli tietenkin kova hinku tutustuttaa kaneja toisiinsa ja seurauksista arvaamatta laittoivat Samin Sillan häkkiin. Eikä se siellä kauan saanut olla, mutta homma oli hoidettu ja Silla tiineenä. Tytöt tietenkin asiasta aivan innoissaan, minä en niinkään. Mutta minkäs teet. Arvailujen varassahan asia oli muutaman viikon, mutta epäilyksille ei jäänyt enää sijaa kun Silla alkoi nyhtämään karvaansa pesämateriaaliksi. Siinä vaiheessa siirrettiin tuleva äiti lämpimiin tiloihin isännän työpajaan. Viikon malttamattoman odotuksen ja seuraamisen tuloksena todettiin eräänä päivänä että meillä on kaksi kaninpoikasta. (onneksi ei enempää.)
Onhan ne suloisia. Ja nyt, juuri NYT tarvitsisin sitä hukassa olevaa kameraa, että voisin käydä kuvaamassa noita ihania poikasia. Ne on nyt kolmen viikon ikäisiä, juoksevat ympäri häkkiä, kompostikehikon lisäksi piti viritellä kanaverkko ympärille, kun mokomat pääsi kehikon väleistä koko pajaan tutustumaan, joka ei ollut tarkoitus. Tytöt on keksinyt näillekkin nimet jo, mutta enhän minä niitä muista, vai oliko ne Pitre ja Mali? en voi tytöiltä tarkistaa asiaa, kun he ovat serkkulassa lomailemassa. Kovasti he suunnittelevat että nämä pallerot jäisi meille kumpainenkin. Mutta se on kiinni siitä mitä sukupuolta he edustavat. Lisää poikasia meille ei enää haluta. Sami on nyt leikattu. Silla siirretään samaan häkkiin sen kassa heti kun pennut voi vierottaa emästään.
Eli varsin mielenkiintoista voi elämä olla maalla. Kaupungissahan tällainen lemmikkien määrä ei tulisi kuuloonkaan. Nämä lemmikit on tulleet meille reilun kahden vuoden sisällä. Noki tuli helmikuussa, kuluvaa vuotta ja kanit sen jälkeen. Haaveisiini kuuluu vielä lampaita, jotka pitäisi puhtaana tontin alareunaa, ja kanatkin olisi aika kivoja. Mutta ehkä minun pitää vähän jo höllätä haaveista. Kun tulis nämä lemmikit hoidettua hyvin. Siinä on lapset saaneet pistää parastaan, ja ainakin vielä on innostus riittänyt, mitä nyt välistä on pitänyt patistaa kakka-astiaa siivoamaan. se taitaa olla se pahin paikka.
