Täysikuu

Tätä metsää rakastan: 

naavapartakuusia 

suopursusoita 

kivikkorinteitä 

neulaspolkuja 

Rakastan iltaan hiljenneenä 

kevään lauluja helisevänä 

myrskyssä kohisevana. 

Tätä karua 

hoitamatonta. 

Keloineen pahkoineen 

lahorastaineen. 

Tätä metsää rakastan. 

Tätä maata.

-Maaria Leinonen

Suomen pääkaupunki

On ilo että minulla on siskoja. On sitä suurempi ilo että niitä on monta. Minä pidän heistä, kaikista. Ei sitä tule sanottua ääneen, liekö koskaan, heille itselleen. Minusta on ihana olla heidän siskonsa. Ei he minua tunne ja tiedä kaikkia minun elämäni vaiheita. Mutta he tietävät, mistä olen lähtöisin ja mikä on ponnahduslautani tähän päivään. Se on tärkeää.
Yksi siskoistani ajoi meille viime viikolla pieni vauva kopassa tuhisten. Otti minut etupenkille ja ajettiin yhdessä Suomen pääkaupunkiin, siskomme tykö. Pääkaupunkiin hän on muuttanut kesällä. Kerrostaloon. Korkealle mäelle. Talon katolta näkyy koko Helsinki. (No aikakin melkein).

Niinä päivinä kun olin tuolla pääkaupungissamme, sain nähdä siskoistani valtaosan. Ne jotka eivät päässeet paikalle, olisivat sinne halunneet, tietenkin. Kävimme Isossa kauppakeskuksessa. Kävelyllä viiden siskon voimin pimeässä, tihkusateisessa, syysillassa ja saunomassa, taloyhtiön katolla sijaitsevassa, saunassa. Kuuntelin yöllä tuulen vinkunaa nurkissa, katselin kuun loistetta yön pimeydessä.
Kävelimme päiväkävelyllä Suomen kauneimman puiston käytäviä pitkin. En hetkeäkään epäile nuita tuon puiston pääpuutarhurin sanoja, joiden voimalla hän joka aamu jaksaa töihinsä lähteä. Niin tuli mieleen voimakkaasti ne ajat, kun itse työskentelin tuollaisen puiston keskellä. Olen aina pitänyt hautausmaista todella paljon. Siskoni siinä kulkiessaan sanoikin, että miten kuolleille tehdäänkin näin kaunis asuinsija?

Lehmuskuja

Vaahterakuja

Vaahterakuja

Syyshortensiakuja

Tuo kaikki on aivan epätodellisen keltaista. Lukuunottamatta lehmuskujaa, joka on vielä vihreä. Katso nuita lehmuksen runkoja! Tuo syyshortensia pitäisi nähdä aikaisemmin syksyllä, kun se on täydessä kukinnassa! Ihana ajatus että siitäkin oli tehty tuollainen kuja. Lisäksi siellä oli tuijakujaa, leikkaamatonta ja leikattua, kuusikuja, mäntykuja... Mitä kaikkea. Puiden ja pensaiden kirjo on melkoinen. Sanoinkin siellä kottikärryjä ja haravoita kuskanneille työntekijöille, että teillä on kaunis työpaikka. Olivat he siitä toki itsekkin tietoisia, mutta tyytyväisiä varmasti, että muutkin sen huomaavat.

Illalla lähdimme tuon Helsingissä asuvan siskoni kanssa meren rannalle. Menimme sinne lankakaupan kautta. Oliko se nyt euroopan suurin sellainen, vai mikä lie, mutta iso se oli! Ja voi ja oi sitä lankojen määrää ja kirjoa. Sinne sais upotettua pienen omaisuuden. Ei ihan heti tuota uskoiskaan.

Hieman myöhästyimme auringonlaskusta. Sitä me, sisämaan kasvatit ja Helsingistä paljon tietävät, tietenkin, taivasteltiin, miten kaunista pääkaupungissa on! Minä kuulun niihin, joka olen aina yhdistänyt Helsinkiin vain betoniseinät ja ihmispaljouden. Sen kummemmin asiaa ajattelematta.

Elämäni eka kerran kävin kirjamessuilla:

Hyviä, mielenkiintoisia kirjailijahaastatteluja. Paljon ajatuksia herättäviä. Syviäkin sellaisia. Erityisen suuren vaikutuksen teki minuun Eppu Nuotio. Ihan tavallinen ihminen, ihan tavallisesti kertoen, mutta saaden kuuntelijalle niin vakuuttavan ja erityisen olon. Ihastuin häneen ja hänen ilmaisuun. Olin aivan myyty.

Muokkaus: Hyvä oli myös Lipastin haastattelu. Huumorimiehiä. Hänenkin kirjansa on luettava!

Kummityttö syventyy kirjallisuuden saloihin.

YK:n juhlavuoden kunniaksi valaistu Helsingin tuomiokirkko.

Hieno reissu takana! Kyllä on hieno kaupunki tuo Helsinki, meidän pääkaupunkimme!

Jenkkikassi

Olen istunut olohuoneen nojatuolissa useamman päivän. Mieluummin teen siinä jotain kuin vain istun. Lankakori, virkkuukoukut ja neulepuikot on siinä käden ulottuvilla koko ajan. Tuli sitten tehtyä jenkkikassi. Jota teinini arvostelivat kovin sanoin. Mutta mitäs siitä. Minä olen elänyt silloin, kun niitä oli myynnissä oikeasti. Minulla ei koskaan ollut sellaista, mutta muistan ne silti.
Aika söpö siitä tuli:

Ohjeen tähän löysin täältä. Virkkasin kassini kaksinkertaisella novitan kotiväki (pun) ja kartano (valk.) langalla. Näin kassista tuli tukevampi ja oli nopeampi tehdä. Kantorivat, vetoketjun päät ja nimikyltin tein yksinkertaisella langalla.

Kassi tuli testattua, kun lähdin suureen kaupunkiin asioille. (Ainakin se kaupunki on suurempi kuin se missä asun!) Kassiin mahtui lankakerä ja puikot ;) lompakon, pikkukameran ja puhelimen lisäksi. Kävelin tuon suuren kaupungin katua pitkin ja etsin tiettyä ovea. Harmittelin, että niin kovin huonosti oli merkattu talojen numerot rakennusten kylkeen. Mutta ystävälliseltä vanhalta rouvalta sain neuvoa, he ovat viisaampia, kuin kaupungin arkkitehdit, jotka ei ole hoksanneet suunnitella isoja numerokylttejä rakennusten nurkkiin. Siinä ovea etsiskellessäni ohikulkeva nainen huomasi kassini ja oikein ääneen huikkasi, että onpa hieno laukku teillä! Siinä kiireen nurkilla kerkesin kyllä kiitellä naista, mutta en ehtinyt jäädä paistattelemaan nuihin kehuihin. Mutta muistiin ne jäi ja niistä voi nyt iloita :)

Aamulla, tuonne suureen kaupunkiin ajaessani, oli aikaa kurvata tieltä syrjään ja käydä kuvaamassa auringonnousua.

Syysloma

Lapset on lomalla. Mulla sairausloma, mies töissä. Semmonen yhtälö, että melkein pakko keksiä joka päivälle jotain extraa että päivät saa menemään ilma hermojen menetystä.

Nyt on torstai, tähän asti mennyt ihan hyvin... toivottavasti menee vielä huominenkin.

Onneksemme kaikkia veneitä ei oltu nostettu maihin. Vaikka niin pelkäsin. Onhan nyt ollut jo monta pakkasyötä.

Veneiden talvisäilytyspaikkakin piti kiertää. Se olikin paljon kiinnostavampi kuin itse venelaiturit, varsinkin kun en uskaltanut lapsia päästää laiturille. Olisin saanu olla sydän syrjällään koko ajan. 

Alakuvassa pressun painoja.

Puistoissa ollaan käyty ahkeraan. Onhan se mukava kun sellaisia paikkoja on kaupungissa. Kotona on vain puita joihin voi kiivetä ja yksi keinu, josta on vain tapeltavaksi.

Minnuu EI HUVITA

Minnuu ei sitten yhtään huvita tämä jatkuva väsymys, joka sitoo minut paikalleen nojatuoliin tai sohvalle tai sängyn pohjalle. Siitä saa vaan makuuhaavoja tai ainakin paikat puutuu. Eikä etes nukkuminen väsymykseen auta. Että koita siinä sitten nähdä jotain positiivista siitä että ei tarvitse olla töissä vaan saat olla rauhassa kotosalla.

Minnuu ei huvita nähä positiivista missään.

minnuu ei huvita olla kipiä.

Eikä minnuu huvita se että rottia käytetään lääketestaukseen.

Ei sekään huvita että rotat meijän kasvimaata tonkii.

Rotat ei ylipäätään huvita minua ollenkaan.

Ei liioin huvita yhtään syödä vahvoja lääkkeitä. Mutta jätäppä syömättä niin heti olet niin kipeä ettei pysty olemaan.

Ei huvita siksikään , tuo lääkkeiden syöminen nimittäin,  että ne vetää suolen ummelle. Ja sitten syöt lääkettä siihen että se vaiva helpottus. Että pitää senkin lääkkeen olla niin pahaa että valmistaja saisi maksaa siitä, että kukaan sitä ikinä suostuu syömään.

Olisivat nuo valmistajat itellään sitä  testanneet! Olisivat saaneet, niin olis jotaki makua siihen lisätty, sellaista joka maistuis ehkä mansikalle tai vaikka banaanille. Nyt siinä on semmonen maku että on suurempi riski että että se tulee ulos väärästä päästä ennen aikojaan. Ja mitä hyötyä siitä sitten olis siihen varsinaiseen vaivaan,  ummetukseen.

Minnuu ei huvita että ulkona on niin mahottoman kaunista. normaalisti minua se suurestikin huvittaisi. Mutta nyt tuntuu että kaikki kauneus menee hukkaan.
Mietippä nyt sitä täältä sängynpohjalta. Sulla olis vappaata siitä pakollisesta työstä, jossa oot vaan voinu haaveilla kauneista syyskirpakoista aamuista ja kulkemista niissä kamera olkapäällä. Sitten sulla olis vapaata ja olet sidottu sänkyyn. Joo joo en olis vapaalla jos en ois sidottu sänkyyn mutta ei vaan nyt huvita.

Ei huvita että sitten ku jaksan jo kulkea kamera olkapäällä, edelleen toipilaana, saattaa tietenkin vettä taivaan täyveltä. Ruskalehet mätänee ruskeiski möykyiksi ja valoa ei oo päivällä sen enempää ku yölläkään. Otapa siinä kuvia ja mistäpä ottasitkaan..ne meni ne syksynkirpakatpakkaspäivät.

Minnuu ei huvita että pilvet tullee revontulien eteen.

Ei huvita se että kukkaan ei pääse loimotusta ihastelemaan.

Ei huvita se että en jaksa virkata enkä neuloa enkä ommella enkä nyplätä.

Ei minua mikään nypläys huvitakkaan.


Minnuu ei huvita se että mulla on ompelukoneet tyhjänpanttina.

Minnuu ei huvita että sorsat kaivaa ruokaa pyrstö pystyssä vaikka keskellä kylää. Missä vaan vähän vettä on.

Ajattele nyt että minä menisin keskellä ihmisvilinää tonkimaan roskista ruokaa löytääkseni. 
Se että pääsisin pohjaa asti tonkimaan vaatii että painan pääni roskikseen ja mikäs se sitten siellä näkösällä vilkkuu? Pyrstöpä tietenkin .

Heti siihen tulis poliisit tai vartijat ajamaan minua kauenmmaksi. Ilman ruokaa jäisin.
Ei niillä minun ruoka huvita sitten vähääkään.

Eikä huvita sekään että joutsenet tekee samoin.
Niin komian ulkonäön ovat saaneet. Mutta ruoka  pittää hankkia pyrstö kohti taivasta.

Minnuu ei huvita että linnut lähtee etelään.

Minnuu ei huvita jäädä ite tänne kylmään!

Eikä huvita että ennenkuin lumi tullee, on synkkää ja pimeää ja märkää.

Minnuu ei huvita nämä nykyajan talvet.

Eikä kesätkään, mikä kesä se semmonen on että villasukat on oltava jalassa koko ajan.
Ei minnuu huvita villasukat kesällä.

Ei minnuu huvita että meri on niin kaukana. Ja hiekka.

Minnuu ei huvita syyä kanankoipia.

Eikä riisiä.

Minnuu ei huvita ylipäätään syyä mittään.
Siitä vaan lihhoo.

Minnuu ei huvita jatkuvasti seisoa puntarilla vahtimassa nouseeko se paino vieläki entisestään vai oisko se vähän laskenu jo. 

Minnuu ei huvita että mulla ei ole hyvvää kirjaa luettavana.
Ei huvita ottaa selvää mikä olisi hyvä kirja.

Ei huvita minnuu että kaupunki sulkee kirjaston, huonon ilman vuoksi.
Kaikkialla on huono sisäilma nykysin.
Ketä se jaksaa huvittaa, minnuu ei ainakaan.


Menen nukkumaan, vaikka se ei huvitakkaan!

----------------------------------

Ps.Tämän teksti takana on:

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/10/03/minnuu-ei-h-u-v-i-t

Ja rakas veljeni, joka sen välitti somen kautta perheellemme. Vanhin siskoni tuumasi siihen heti, että vois kirjoittaa oman "minnuu ei huvita". Hän sen kirjoittikin kohtapuoleen. Mulla asia jäi hautumaan. Tässä se nyt sitten on ollut sinunkin luettavanasi ;-)

kuvasyksy

Haavan latvusto Valio-myrskyn jälkeen.

Kasvimaa tänä kesänä on tässä!

Kielletyllä alueella.

Kävelymaisemiani, tässä joka kerta silmä lepää!

Minun kuopukseni <3

Syksyllä meillä syödään monta synttärikakkua.

Minä löysin sen! Se aivan kuin odotti minua roskalavan vieressä <3

Rakastakaa ihmiset syksyä!

Ajatuksia luopumisesta

Sairasvuoteellaa on ehkä liikaakin aikaa miettiä kaikenlaista.
Tälläista pohdin maanantaina.

Oletko joutunut joskus luopumaan jostakin tärkeästä?
Sellaisesta, joka on laittanut sinut ajattelemaan elämää syvemmin?
Sellaisia ei lienee ole leivoskahvit, joista laihdutuksen takia jouduit luopumaan.
Tai ne kalliit farkut, joita et pystynyt juuri tässä kuussa ostamaan, kun piti maksaa autoverokin.
Tai kun lähtö ystävän kans lenkille peruuntui kun lapsi oli kipeänä ja puoliso työreissulla.
Ei. Vaan tarkoitan jotain syvällisempää.

En ehkä kuitenkaan luopumista omasta puolisosta tai lapsesta. Ne on elämässä kaikista suurimpia luopumisia. Sellaisia, jotka vavahduttaa elämää niin perustuksia myöten että en tiedä miten sellaisesta selviäisi.

Vaan jotakin siitä välistä.

Ajatellaanpa vaikka luopumista näkökyvystä.
Minulle se merkitsisi ensimmäisenä sitä, etten näkisi enää luontoa ja sen kauneutta.
Järvi-, tai merimaiseman näkeminen ja sen äärelle pääsemisen suuri odotus menisi näköaistin mukana.
Tai en näkisi lasteni kasvamista ja kehitystä. Heidän intoaan ja rakkaita, kauniita kasvojaan.

Ajatellaan sitten kuuloaistin menetystä.
Jälleen kerran luonto on lähellä sydäntäni. Jäisi kuulematta muuttolintujen paluu kotipihaan. Korpin lonksutus syvällä metsässä. Joutsenten torventoitotus. Tuulen humina puun latvoissa, sateen rummutus peltikatossa jne. niitä on loputtomiin.
Lasten ilo.
Kaunis musiikki.
Rakkaan ihmisen ääni.

Entä tuntoaisti sitten.
Mitä se haittais jos en tuntisikaan esim. kipua? Sais tehä leikkauksia, isojakin, eikä tuntuis missään.
Ei tuntuis pienen tikun poistaminen sormenpäästä miltään eikä liioin isommankaan tikun poistaminen. Ei tarttis emlaa ennen puukon survaisua tikun mentävään reikään.
Ja kaikki muu tunto lisäksi. Jos joku potkaisee tai vaikka huitaisee nyrkillään olkapäähän. Missään ei tuntuisi.
Vai onko se jo eri asia kuin tuntoaisti?
Silti tuntisi sisällään sen surun tai ilon. Kaipauksen tai ikävän. Miten sen aistin voi menettää? Kovettumalla kuin kivi? Se olisi ehkä surullisempaa kuin minkään aistin menettäminen.

Mitä olisi luopuminen lemmikistä? Siihen voi kiintyä kuin perheenjäseneen. Ei olis enää lenkkikaveria tai sohvalla kehrääjää. Ruokakupit muistuttais paikallaan tyhjinä ja käyttämättöminä. Unohtuuko lemmikin menetys kun kupit on pantu piiloon ja aamu taas valjennut?

Tai luopuminen jostain haaveesta? Mökistä, veneestä, lomasta puolison kanssa, harrastuksesta, ammatista? Tai jostakin valtavan kauniista korusta, jonka olisin halunnut lapseni lakkiaisiin. Juuri sen tietyn ja ihanan.

Mitä luopuminen sinulle merkitsee?
Minulle se on vaikeaa. Monesti olen miettinyt miksi? Minulle on aina ollut luopuminen todella vaikeaa. Siinä on toki omat hyvätkin puolensa. Olisinko luopunut tulevasta aviopuolisostakin, jos luopuminen olisi minulle helpompaa. Tai yhteisestä elämästä vapaaehtoisesti, kun on ollut vaikeita aikoja? Onneksi luopuminen ja luovuttaminen ei ole itsestäänselvyyksiä ja liian helppoja.
Mutta välistä luopumisen vaikeus ärsyttää ja ahdistaa. Joskus tulee kiukuteltua kuin pieni lapsi. Potkittua vastaan ihan tosissaan. Mikään ei maistu miltään. Elämäkään ei ole elämisen arvoisen tuntuista.
Välistä on paljon helpompaa. Elämä hymyilee ja tuntuu kevyeltä elää.
Kunnes taas katsot taaksesi ja muistat kaikki menneet. Ja luopumiset.
Toisista asioista on helpompi luopua. Toisista paljon vaikeampi. Riippuu kuinka paljon olet kiintynyt, odottanut, haaveillut.
Voiko luopumista opetella?
Järjestetäänkö kursseja luopumiseen?
Neuvottaisiinkohan siellä miten elää elämää niin, ettet kiinny mihinkään liikaa, joten luopuminenkin on siten helpompaa?
Luulen että tuossa onkin asian ydin.
Elän elämääni liian suurella tunteella.
Voiko se olla pelkästään huono asia?
Se on minun tapani elää. Miten sitä lähtisin muuttamaan?

Elämässä on opeteltava luopumaan.
Jos jokin asia on vain niin, ettei se voi olla ja kuulua elämääni, siitä on osattava tai opittava päästämään irti. Ilman että olisin valmis luopumaan kaikesta kauniista mitä omistan. Tarkoitan sisäistä kauneutta. Sillä on minulla sellaistakin. Mutta kun elämä tuntuu synkältä. Tuntuu että olen sisältäkin synkkä ja ankea ja ruma.

Luopumiseen kuuluu hyväksyminen.
On hyväksyttävä että näin on.
Jos menetän näköni, hyväksymisen kautta osaan olla kiitollinen kuulosta.
Luopuminen avaa parhaimmillaan näkemään sen mitä minulla on ja olemaan siitä kiitollinen.
Jostakin luopuminen voi avata silmät näkemään elämän aivan uudella tavalla. Kun vain uskaltaa avata silmänsä ja katsoa.

Ei se uskaltamisesta yksin ole kiinni.
Joskus se on vain luovuttamisesta kiinni.
On vain päästettävä irti.
Kun on pakko.
Kun muu ei auta.
Eikä taakse katsomista ole!
Piste.

Sairauskertomus

Lyhyen ajan vietin seinien sisällä, joita en ole aikaisemmin päässyt näin läheltä seuraamaan. Täällä on hyvä olla. Täällä on hyviä ihmisiä, jotka pitävät huolta meistä, jotka makaamme kipujemme kanssa vuoteissa. Kun jalkaa ei pysty nostamaan. Kun kivulta ei pysty kylkeä kääntämään. Kannustuksen määrä on iso, kun kampean kipujeni kanssa ylös. Pahoinvointi meinaa tehdä mahdottomaksi yritykseni. Mutta sopivan turvan tuo pahoinvointiin tarkoitettu pussi ja auttajan vakaa käsivarsi. Selviän reissustani ilman oksentamista. Mutta ruuan sijasta saan suolaliuosta suoraan suoneen. Ja uni voittaa. Ei jaksa harmitella väliin jäänyttä ruoka-annosta. Eikä edes ole nälkä. Saako suolaliuos näläntunteen pysymään loitolla. Yöllä herään naapuripedissä makaavan yskimiseen ja luulen että on aamu jo. Kello näyttää kahta. Siis kaksi yöllä. Jatkan untani ja jälleen herään. Nyt aikarauta näyttää neljää ja seuraavalla kerralla viittä. Neljältä sain kipulääkkeen, jotta sain jatkettua untani. Aamulla olen virkkuna kun aamupalaa tuodaan.  Muistan niitäkin aamuja, sairaalan vuoteella, pieni nyytti kainalossa, että ei olisi halunnut nousta niin aikaisin, kun unta olisi riittänyt vaikka minne. Mutta sairaalassa on omat aikataulunsa, joiden mukaan siellä syystä tai toisesta aikaansa viettävät, joutuvat  elämään. Ennenvanhaan, silloin kun ensimmäinen lapseni syntyi, jätettiin aamupala tarjoittimella kaappiin, jos ei jaksanut nousta sitä kahdeksalta syömään. Siihenkin hyvään käytäntöön ovat varmaan terveystarkastajat puuttuneet.

Kotiin pääsin ystävällisen taksikuskin kyydissä. Niinkuin menomatkankin edellisenä päivänä. Hyvä, tasainen ja turvallinen oli kyyti. Vaikka kyllä siinä istuessa mietin, miten paljon mukavampi olisi olla oman tutun ja turvallisen miehen kyydissä. Ei tarvitsisi miettiä mitä sanon vai sanonko mitään. Ei pelätä sanoa että minua palelee, tai sitä että nyt onkin aivan liian kuuma, että melkein henkeä ahdistaa. Saisi kuunnella radiota tai olla  kuuntelematta, siltä omalta valitsemaltaan kanavalta.
Mutta en valita. Arvostan niitä, jotka kuljettavat pitkiäkin matkoja asiakkaita, kipeitäkin, paikasta toiseen. Tuovat turvallisesti kotiovelle saakka. Sillä aikaa on mies, se tuttu ja turvallinen, kerennyt laittaa syötävää puolisolleen. Olipa jopa kukkakimpun käynyt hakemassa ja kynttilän sytyttänyt. Ja leivoskahvit keitellyt. Se ihana, huomaavainen, mieheni.
Lapsille on näytettävä arpia, joiden takia olen ollut pois toista vuorokautta. Joiden takia äidin päälle ei voi hypätä. On tultava varovasti. Rutistettava kaukaa ja hellästi.
Eikä äitiä tarvitse pelätä, vaikka se onkin kipeä.

Mietitkö monesti päivän aikana mihin kaikkeen tarvitset vatsalihaksia? Minä ainakaan en ole tullut miettineeksi sitä normaalina päivänä. Tänään, vähemmän normaalin tuntuisena päivänä, on monesti saanut huomata mihin kaikkeen vatsalihaksia tarvitaan. Huomata senkin  mitä ei voi tehdä, kun on operoitu vatsan alueella. Ei voi nauraa, eikä hyvältä tunnu itkukaan. Ei voi yskiä, vaikka limaa onkin kurkussa. Ei voi palella. Tai tekee ainakin pahaa kun täriset vilusta ennekuin saat kiedottua lämmintä ympärille.
Vanhan mummon kyyryistä, hidasta tassuttelua on kulku. Lapsilla nauratti kun he pohtivat menenkö töihin huomenna. Taisivat itse ymmärtää, ettei äiti taida olla työkuntoinen.

On yö, istun nojatuolissa, olohuoneen pimeydessä. Kipu ei anna nukkua. Tämä kipu on sitä kun operaation jälkeen ei suoli toimikkaan ihan normaalisti. Kuinka hallitseva vaiva! Ei sitäkään heti tule ajatelleeksi. Ja kukapa sellaisesta vaivasta ääneen puhuisi? Mutta minä sanon että hallitseva kipu! Kipu johon lääkkeet, ei edes ne huumaavat, joita mieheni ei saanut apteekista tuotua, ennenkuin näkivät kelakorttini, vaikuta. Tähän auttais lenkille lähtö. Mutta mites nyt lähdet lenkille, operoituna, vatsa paketissa ja tuonne yön pimeyteen? Ei onnistu. Istunko siis nojatuolissa yön kipuineni? Torkahdan jos torkahdan.

Seuraavana päivänä... Kipu ei ole mihinkään hävinnyt. Sain toki nukuttuakin. Kuuden jälestä, silloin kun mies oli jo lähtenyt nuorimmaisten kanssa liikenteeseen..


Tässä tälle päivälle ajatus:
Hyvä moninkertaistuu kun keskitymme siihen.
Negatiivisuus moninkertaistuu jos keskitymme siihen.
Kumpaa haluamme lisää?

En jää murehtimaan kipujani. Elän niiden kanssa sen aikaa, kun niitä minulla on. Nautin olostani, niissä puitteissa, mitkä minulla on. Suljen silmäni, annan Rainion laulaa Ave Mariaa ja nautin.

Nautithan sinäkin. Kivuttomasta päivästä. Tai vaikka kipuineenkin tästä päivästä. Parempaa on edessä, kun luotamme siihen.