Ajatuksia luopumisesta

Sairasvuoteellaa on ehkä liikaakin aikaa miettiä kaikenlaista.
Tälläista pohdin maanantaina.

Oletko joutunut joskus luopumaan jostakin tärkeästä?
Sellaisesta, joka on laittanut sinut ajattelemaan elämää syvemmin?
Sellaisia ei lienee ole leivoskahvit, joista laihdutuksen takia jouduit luopumaan.
Tai ne kalliit farkut, joita et pystynyt juuri tässä kuussa ostamaan, kun piti maksaa autoverokin.
Tai kun lähtö ystävän kans lenkille peruuntui kun lapsi oli kipeänä ja puoliso työreissulla.
Ei. Vaan tarkoitan jotain syvällisempää.

En ehkä kuitenkaan luopumista omasta puolisosta tai lapsesta. Ne on elämässä kaikista suurimpia luopumisia. Sellaisia, jotka vavahduttaa elämää niin perustuksia myöten että en tiedä miten sellaisesta selviäisi.

Vaan jotakin siitä välistä.

Ajatellaanpa vaikka luopumista näkökyvystä.
Minulle se merkitsisi ensimmäisenä sitä, etten näkisi enää luontoa ja sen kauneutta.
Järvi-, tai merimaiseman näkeminen ja sen äärelle pääsemisen suuri odotus menisi näköaistin mukana.
Tai en näkisi lasteni kasvamista ja kehitystä. Heidän intoaan ja rakkaita, kauniita kasvojaan.

Ajatellaan sitten kuuloaistin menetystä.
Jälleen kerran luonto on lähellä sydäntäni. Jäisi kuulematta muuttolintujen paluu kotipihaan. Korpin lonksutus syvällä metsässä. Joutsenten torventoitotus. Tuulen humina puun latvoissa, sateen rummutus peltikatossa jne. niitä on loputtomiin.
Lasten ilo.
Kaunis musiikki.
Rakkaan ihmisen ääni.

Entä tuntoaisti sitten.
Mitä se haittais jos en tuntisikaan esim. kipua? Sais tehä leikkauksia, isojakin, eikä tuntuis missään.
Ei tuntuis pienen tikun poistaminen sormenpäästä miltään eikä liioin isommankaan tikun poistaminen. Ei tarttis emlaa ennen puukon survaisua tikun mentävään reikään.
Ja kaikki muu tunto lisäksi. Jos joku potkaisee tai vaikka huitaisee nyrkillään olkapäähän. Missään ei tuntuisi.
Vai onko se jo eri asia kuin tuntoaisti?
Silti tuntisi sisällään sen surun tai ilon. Kaipauksen tai ikävän. Miten sen aistin voi menettää? Kovettumalla kuin kivi? Se olisi ehkä surullisempaa kuin minkään aistin menettäminen.

Mitä olisi luopuminen lemmikistä? Siihen voi kiintyä kuin perheenjäseneen. Ei olis enää lenkkikaveria tai sohvalla kehrääjää. Ruokakupit muistuttais paikallaan tyhjinä ja käyttämättöminä. Unohtuuko lemmikin menetys kun kupit on pantu piiloon ja aamu taas valjennut?

Tai luopuminen jostain haaveesta? Mökistä, veneestä, lomasta puolison kanssa, harrastuksesta, ammatista? Tai jostakin valtavan kauniista korusta, jonka olisin halunnut lapseni lakkiaisiin. Juuri sen tietyn ja ihanan.

Mitä luopuminen sinulle merkitsee?
Minulle se on vaikeaa. Monesti olen miettinyt miksi? Minulle on aina ollut luopuminen todella vaikeaa. Siinä on toki omat hyvätkin puolensa. Olisinko luopunut tulevasta aviopuolisostakin, jos luopuminen olisi minulle helpompaa. Tai yhteisestä elämästä vapaaehtoisesti, kun on ollut vaikeita aikoja? Onneksi luopuminen ja luovuttaminen ei ole itsestäänselvyyksiä ja liian helppoja.
Mutta välistä luopumisen vaikeus ärsyttää ja ahdistaa. Joskus tulee kiukuteltua kuin pieni lapsi. Potkittua vastaan ihan tosissaan. Mikään ei maistu miltään. Elämäkään ei ole elämisen arvoisen tuntuista.
Välistä on paljon helpompaa. Elämä hymyilee ja tuntuu kevyeltä elää.
Kunnes taas katsot taaksesi ja muistat kaikki menneet. Ja luopumiset.
Toisista asioista on helpompi luopua. Toisista paljon vaikeampi. Riippuu kuinka paljon olet kiintynyt, odottanut, haaveillut.
Voiko luopumista opetella?
Järjestetäänkö kursseja luopumiseen?
Neuvottaisiinkohan siellä miten elää elämää niin, ettet kiinny mihinkään liikaa, joten luopuminenkin on siten helpompaa?
Luulen että tuossa onkin asian ydin.
Elän elämääni liian suurella tunteella.
Voiko se olla pelkästään huono asia?
Se on minun tapani elää. Miten sitä lähtisin muuttamaan?

Elämässä on opeteltava luopumaan.
Jos jokin asia on vain niin, ettei se voi olla ja kuulua elämääni, siitä on osattava tai opittava päästämään irti. Ilman että olisin valmis luopumaan kaikesta kauniista mitä omistan. Tarkoitan sisäistä kauneutta. Sillä on minulla sellaistakin. Mutta kun elämä tuntuu synkältä. Tuntuu että olen sisältäkin synkkä ja ankea ja ruma.

Luopumiseen kuuluu hyväksyminen.
On hyväksyttävä että näin on.
Jos menetän näköni, hyväksymisen kautta osaan olla kiitollinen kuulosta.
Luopuminen avaa parhaimmillaan näkemään sen mitä minulla on ja olemaan siitä kiitollinen.
Jostakin luopuminen voi avata silmät näkemään elämän aivan uudella tavalla. Kun vain uskaltaa avata silmänsä ja katsoa.

Ei se uskaltamisesta yksin ole kiinni.
Joskus se on vain luovuttamisesta kiinni.
On vain päästettävä irti.
Kun on pakko.
Kun muu ei auta.
Eikä taakse katsomista ole!
Piste.