Risuja ja halkoja

Tämän päivän ohjelmassa oli, sairaan lapsen hoidon ja koulutehtävän teon lisäksi, risujen hakettaminen. Mies on kaatanut puita, pilkkonut niitä ja lapset on kuskannut ruohonleikkurin peräkärryssä niitä liiteriin. Reippaasti on kulkenut halot sinne minne ne kuuluu.

Kun kaataa kymmenkunta koivua, tulee niistä risuja aika kasa. Mitä ihmiset yleensä tekee sellaiselle kasalle? Kokoaa varmaankin pääsiäis-tai juhannuskokon aineksiksi pihalleen. Tai polttaa samontein, niinkuin tänä keväänäkin on moni tehnyt ja saanut laajempiakin paloja aikaiseksi. Mutta miksi polttaa sellainen määrä hyödyllistä tavaraa, jota kenties sitten ostettaisiin peräkärryllinen pihaan tuotuna?

Tässä lauantaina pojat töissä. 

Takana viime kesänä rakennettu maja.

Me hankittiin jo ensimmäisenä keväänä kun tässä kodissa asuttiin, oksasilppuri. Se on hintansa haukkunut jo monin kerroin. Ei tarvitse ostaa kompostikuiviketta, sitä on riittämiin. Haketta on käytetty kasvimaalla käytäville, kukkapenkit on saanut katteen ihan omasta pihasta.

Mutta ei ainoastaan se hyöty mitä silppurilla saa aikaiseksi vaan myös ilo tekemisestä. Mikä sen mukavempaa kauniilla ilmalla, kuin työntää risua ja oksaa silppurin kitaan. Nähdä työn tulos kun kasa hupenee ja seuraavakin kasa ja toisaalla hakekasa senkun kasvaa.

Siinä on saanu ulkoilmaa haukata samalla, kuunnella välistä linnun laulua ja juoda jopa päiväkahvit kannon nokassa. Sisällä kalvava paleltaminen, johon kokosin harteilleni lisälämmikettä, hävisi kuin itsestään ja risun nokkaan alkoi ilmestymään koristetta, ensin pipo ja sitten kaulahuivi, käväsipä siinä takkikin. Se piti nakata takasin harteille kahvinjuonnin ajaksi, kun aurinkokin meni hetkeksi piiloon.

Puut pienenee vipukirveen avulla. Minä en ole vielä testannu sitä. Koen jonkunasteista kunnioitusta tuota vempainta kohtaan. Mieluummin hakkaan halkoja tavallisella halkomakirveellä. Olkoonkin että se on paljon hitaampaa. Sen takia en minä ookkaan aikoihin saanu yhtään halkoa hakata, kun mies tekee kaikki pois nopeimmilla menetelmillä.

Tätä samaista työtä riittää vielä joksikin toviksi. Osa kaadettavista puista on vielä kaatamatta. Eli lisää moottorisahan pärinää, ruohonleikkurin möyrinää kun lapset kuskaa halkoja liiteriin, aggregaatin hyrskettä ja oksasilppurin rousketta, kun oksat pienenee silppurin hampaissa pieniksi pätkiksi.

Lisää ulkoilmaa ja auringonpaistetta kasvoille. Kyllä luulis unen maistuvan.

Mukavia ulkoilukelejä itse kullekkin. Tekipä siellä sitten mitä tahansa. 

Ajatukset pihalla

"Jos omistat puutarhan ja kirjakokoelman, sinulta ei puutu mitään." 

Tuo lintukirja on olellinen puutarhakirjojen joukossa ;)

Alemmassa kuvassa näyte kasvimaavihkosta. Joka tietenkin, ollakseen juuri kasvimaavihko, 

on jäänyt kerran kasvimaalle ja ollut siellä sateisen yön.

Näin minä merkkaan joka kesä mitä mihinkin laatikkoon kasvimaallamme on kylvetty ja istutettu. 

Muuten en muistaisi seuraavana keväänä, mitä missäkin oli aikaisemmin, 

siten ei toteutuisi vuoroviljely.

Sen toteutuminen tökkii vähän nytkin.. 

Neljä laatikkoa sisältää valeistutuksessa olevat mansikan taimet.

Ne pitäisi, oisi pitänyt jo viime keväänä, istuttaa omaan paikkaansa..

Nyt sen voisi tehdäkkin, kun kaivinkone kävi syksyllä tasoittamassa maata.

Vielä puuttuu laatikot ja multa. 

Eikä silloin ihan vähän puutukkaan.

Sairaslomastani on nyt kolme viikkoa kulunut.

Ensimmäinen viikko oli kylmä ja olin vähän kipeä ja kankea.

Toinen viikko oli niin keväinen ja aurinkoinen. 

Eikä olokaan enää niin kipeä ja kankea.

Kuljin joka päivä kameran kanssa sellaisissa paikoissa, 

missä en koskaan ennen ole käynyt,

enkä ihan heti pääsisi käymäänkään, kun olen taas töissä.

Parina aamuna join aamukahvit auringon lämmössä ulkona.

Viime viikko oli taas viileämpi. 

Tein kaksi koulutehtävää valmiiksi.

Hoidin kipeää nuorimmaistani.

Useampi huonosti nukuttu yö, ensin hengitystä kuunnellen,

sitten yskimistä, seuraten tukehtuuko se nyt siihen limaan, mikä kurkusta irtoaa.

Kuumetta liki 40 astetta. 

Kuumelääkkeen avulla jaksanu liikuttaa leikkiautoa tovin tai sanoa; "ei juo" "ei työ"....

Huominenkin menee vielä hänen kanssaan kotona.

Vielä on siis yksi viikko sairaslomaani jäljellä. 

Ei suunnitelmia.

Toiveena olisi lämmintä ilmaa.

Sairasloma ja joutsenet

Hiljaiseloa ollut täällä blogissa. Sama ei päde muuhun. Täyttä elämää, asioitten ja menojen yhteensovittelemista. Työtä, opiskelua, äitinä olemista ja kaikkea mitä nyt elämään vaan mahtuu.

Nyt on sitten laitettu tämä nainen makaamaan sängynpohjalle. Onneksi on vähän etes taipumusta laiskotteluun ja sängyn vetovoima aina ollut turhankin suuri. Univaikeuksia ei ole juuri tarvinnut elämässä potea. Mutta että maata sängyssä neljä viikkoa, tekemättä mitään, lähtemättä mihinkään?! Siinä sitä on jo vähän enempi haastetta. Onneksi en ole täysin sidottu sänkyyn, vaan voin liikuskella kivun rajoissa. Tähän tilanteeseen on tultu kirurgin tekemän viillon ansiosta. Nyt sitten parantelen haavoja tai oikeastaan haavaa levossa. Kahvipannua painavempaa ei saa neljään viikkoon nostella. Kysyin kuitenkin, että kait minä saan kameraa nostaa!? Lupa tuli, kunhan se ei ole mikään järeä kapistus.

Kunhan minä tämän ensimmäisen viikon selätän, otan kameran ja lähden vähän jalottelemaan. Lujaa ei mennä, mutta mitä väliä sillä. Kovassa vauhdissa ei kuvatkaan onnistuisi. Jos saisin toivoa jotain, niin toivoisin auringonpaistetta pilvettömältä taivaalta. Hiissaisin aurinkotuolin ladosta tantereelle, varaisin lämpimiä vällyjä, hyvän kirjan ja kahvikupposen viereeni ja nauttisin. Kun kerrankin olisi mahdollisuus...

Näin kirjoitin sunnuntaina sängyssä maatessani.

Nyt on torstai. Olen käynyt jo kahtena päivänä kuvaamassa joutsenia jokirannassa. Ja pihassa pyöriny kameran kanssa. Mietin että milloinhan sitä lepäisi. Vaikka pitäisi levätä. Olisi oikeastaan pakko levätä, luvan kanssa. Saisi lukea ja ottaa niin rennosti kuin ihminen vaan voi ylipäätään ottaa. 

Olen potenut viime aikoina lievää kuvausmasennusta. Ei omat kuvat miellytä, kun katsoo toisten ottamia hienoja kuvia. Sitten minä aloin asiaa pohtimaan niinkin, että minä kuvaan sillä kameralla mikä minulla on. Parempaa en voi etes haaveilla. Kuvaan niitä kohteita, mitä minun kalustolla voi kuvata. Ja opettelen näkemään omissa kuvissa kaunista.

Muutama kuva tämän päivän kuvauskeikasta. 

(klikkaa kuvaa, niin näet sen isompana)

Ajelin autolla ja katselin jokirantaa, missä joutsenet tänään pitää kokoustaan. Huomattuani paikan, jätin auton tien sivuun ja kävelin joen rantaan. Joutsen on vaan niin arka lintu, että heti kun liikettä näkyy, se alkaa pitämään mahdotonta meteliä ja pakenee. Näistä osa lähti mutta suurinosa jäi kuitenkin paikoilleen. Mutta en ihan viereen päässyt, eikä minun kamerallani oteta lähikuvia kymmenien metrien päästä. 

Siinä kävi viereisen tilan isäntä vaihtamassa muutaman sanan. Hän meinasi että aika kovaa ääntä pitävät nuo joutsenet. Iltapimeälläkin toitottavat. Varsinkin jos pihassa jokin kolahtaa, niin heti nousee isompi meteli 

joella.

Siirryin toiseen paikkaan kuvaamaan. Paperitehtaan kupeessa olevalla sulalla oli muitakin siivekkäitä kuin joutsenia. Mutta objektiivini saavuttamattomissa suurin osa. Kuvasin siis joutsenia pääasiassa. 

Joutsenessa on jotain tosi kaunista ja kuvauksellista. Yllä olevan kuvan nimesin "siipien suojassa", eikö se vähän näytä siltä, että "minä suojelen sinua kaikilta vaaroilta"? 

 Kuvatessani jään reunalla olevaa joutsenparia, kameran etsimeen ilmestyi lentävät joutsenet.. 

Alkoi jo vähän hämärtämään ja valo vähenemään. Mikään kirkas auringonpaiste ei ollut koko kuvausreissuni aikana. Aamulla kun, kymmenen aikaan, heräsin, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. 

Osmankäämi.

Melkoisen hieno ilmestys. Siementen määrästä voisi päätellä että tuota kasvia olisi paljon enemmän, tuollakin paikalla, jossa tuon kuvasin. Mutta siinä oli vain muutama varsi. 

Alkuvuotta

Asentohuimaus 

Vaiva, joka on tullut tutuksi lähiaikoina

Kiusallinen

Hallitseva

Ärsyttävä

Ensimmäisen vuorokauden annoin ylen aina kun nousin pystyyn makuuasennosta

Yläkertaan en uskaltanut hiissautua, kun ei ollut ollenkaan takeita että pääsenkö sieltä alas hallitusti

Toisena vuorokautena uskalsin jo vähän ulos käppäsemään

Yöllä oli satanut valkoinen kerros maahan

Päivän aikana se suli taas pois

Sitten tuli jälleen lunta ja tällä kertaa myös pakkasta

Saas nähdä pysyykö tämä lumi maassa 

Tuleeko sitä enemmän kuin vaivaiset pari senttiä

Kuka siitä määrästä tekee lumilinnoja ja -ukkoja ja pulkkamäkeä?!

Ei voi muuta kuin toivoa, ettei kaikki tulevat talvet ole tällaisia!!

Omistaisimpa makro-objektiivin

Sillä saisi ikuistettua yksittäisen lumihiutaleenkin

Eikä haittais vaikka päivät olisi vähän valosampia  

Edelleen asentohuimaus vaivaa

Oikea korva humisee

Hermot on kireällä

Mutta eteenpäin on mentävä

päivästä toiseen elettävä

Eikä auta kuin toivoa, että tämä vaiva vapauttas otteensa!

Valoisampaa ja valkoisempaa aikaa toivoen!

Uutta vuotta kohti

Joulunaikaa 2013

Tällainen jäätikkö oli kotitiellämme vielä viikko sitten. Käytiin nuorimmaisen kans hakemassa lehti, mutta ei siitä meinannu tulla yhtään mitään. 

Ulkona jouluaattona oli tämän näköistä.

Mutta sisällä oli jouluista tunnelmaa.

Joululahjat on olleet jo useampana vuonna tämän näköisiä.

Nuorimmainen kokeilee isoveljen nosturia keskittyneesti.

Eskarilainen keskittyi lännenasussaan tekemään legorakennuksia. Siinä meni mukavasti koko ilta.

Lyhty yrittää sinnikkäästi tuoda joulutunnelmaa ankeasta vesisateesta huolimatta.

Myös kaksi vuotta sitten oli musta joulu. 

En edes muistanut mokomaa, ennenkuin katsoin kuvia.

Tasan kaksi vuotta sitten makasin sairaalassa pieni nyytti kainalossa.

Aamuyöllä oli pieni poika rääkäissyt ensihuutonsa,

 tai kun oikein muistelen:

ensihuutoa ei kuulunutkaan ja hänet kiikutettiin lisähappea haukkaamaan. 

Mutta tähän aikaan vuorokaudesta olin jo pieni nyytti kainalossa osastolla.

Nyt siitä pienestä on kasvanut vähän isompi vekkuli poikuli.

Tänään siitä tuli vielä isompi, kun vauvahaituvat leikattiin pois.

Niin meni joulunaika. Nyt odotellaan vuoden vaihdetta. 

Siitä tulee erilainen kuin muista tähän astisista. 

Sisarusten ja serkkulasten yhteistä aikaa.

Kivaa on mukava odotella.

Itsenäisyyspäivä

Itsenäisyyspäivänä mieheni järjesti minulle yllätyksen.

Hän vei minut paikkaan, joka kuvassa näkyy.

Paikka oli oikein mukava ja viihtyisä. 

Eikä sieltä tarvinnut lähteä nälkäisenä pois.

Aamulla olin saanut toisenkin yllätyksen

Kameraani jalustan.

Sitä piti tietenkin testata.

Vaikka päivä oli harmaatakin harmaampi.

Ja kylmä, kun ei ollut varustautunut sitä vastaan.

Harmaa ja väritön voi olla myös kaunista.

Sellainen murhe minulla on, muiden murheiden lisäksi, 

että nykyisin ei pääse kuvaamaan päivän näöllä.

Tänäänkin olisi ollut ihana auringonpaiste.

Mutta miten sitä kuvaat, kun olet töissä sisätiloissa? 

Ja kun töistä pääset, ei auringosta ole enää tietoakaan. 

On jo hämärää, ellei aivan pimeää.

Joku sanois että pienet ne on murheet.

Mutta kun ei se ole ainoa sellainen.

Joulukin on tulossa, 

eikä ole pukin säkissä täytettä vielä ollenkaan.

Eikä leipomuksia pakastimessa.

Mutta joulu tulee jokatapauksessa.

Ja siitä on lupa nauttia.

Nautitaan siis.

Ensi yöksi laitan jäätymään jäälyhtyjä.