Hiljaiseloa ollut täällä blogissa. Sama ei päde muuhun. Täyttä elämää, asioitten ja menojen yhteensovittelemista. Työtä, opiskelua, äitinä olemista ja kaikkea mitä nyt elämään vaan mahtuu.
Nyt on sitten laitettu tämä nainen makaamaan sängynpohjalle. Onneksi on vähän etes taipumusta laiskotteluun ja sängyn vetovoima aina ollut turhankin suuri. Univaikeuksia ei ole juuri tarvinnut elämässä potea. Mutta että maata sängyssä neljä viikkoa, tekemättä mitään, lähtemättä mihinkään?! Siinä sitä on jo vähän enempi haastetta. Onneksi en ole täysin sidottu sänkyyn, vaan voin liikuskella kivun rajoissa. Tähän tilanteeseen on tultu kirurgin tekemän viillon ansiosta. Nyt sitten parantelen haavoja tai oikeastaan haavaa levossa. Kahvipannua painavempaa ei saa neljään viikkoon nostella. Kysyin kuitenkin, että kait minä saan kameraa nostaa!? Lupa tuli, kunhan se ei ole mikään järeä kapistus.
Kunhan minä tämän ensimmäisen viikon selätän, otan kameran ja lähden vähän jalottelemaan. Lujaa ei mennä, mutta mitä väliä sillä. Kovassa vauhdissa ei kuvatkaan onnistuisi. Jos saisin toivoa jotain, niin toivoisin auringonpaistetta pilvettömältä taivaalta. Hiissaisin aurinkotuolin ladosta tantereelle, varaisin lämpimiä vällyjä, hyvän kirjan ja kahvikupposen viereeni ja nauttisin. Kun kerrankin olisi mahdollisuus...
Näin kirjoitin sunnuntaina sängyssä maatessani.
Nyt on torstai. Olen käynyt jo kahtena päivänä kuvaamassa joutsenia jokirannassa. Ja pihassa pyöriny kameran kanssa. Mietin että milloinhan sitä lepäisi. Vaikka pitäisi levätä. Olisi oikeastaan pakko levätä, luvan kanssa. Saisi lukea ja ottaa niin rennosti kuin ihminen vaan voi ylipäätään ottaa.
Olen potenut viime aikoina lievää kuvausmasennusta. Ei omat kuvat miellytä, kun katsoo toisten ottamia hienoja kuvia. Sitten minä aloin asiaa pohtimaan niinkin, että minä kuvaan sillä kameralla mikä minulla on. Parempaa en voi etes haaveilla. Kuvaan niitä kohteita, mitä minun kalustolla voi kuvata. Ja opettelen näkemään omissa kuvissa kaunista.
Muutama kuva tämän päivän kuvauskeikasta.
(klikkaa kuvaa, niin näet sen isompana)
Ajelin autolla ja katselin jokirantaa, missä joutsenet tänään pitää kokoustaan. Huomattuani paikan, jätin auton tien sivuun ja kävelin joen rantaan. Joutsen on vaan niin arka lintu, että heti kun liikettä näkyy, se alkaa pitämään mahdotonta meteliä ja pakenee. Näistä osa lähti mutta suurinosa jäi kuitenkin paikoilleen. Mutta en ihan viereen päässyt, eikä minun kamerallani oteta lähikuvia kymmenien metrien päästä.
Siinä kävi viereisen tilan isäntä vaihtamassa muutaman sanan. Hän meinasi että aika kovaa ääntä pitävät nuo joutsenet. Iltapimeälläkin toitottavat. Varsinkin jos pihassa jokin kolahtaa, niin heti nousee isompi meteli
joella.
Siirryin toiseen paikkaan kuvaamaan. Paperitehtaan kupeessa olevalla sulalla oli muitakin siivekkäitä kuin joutsenia. Mutta objektiivini saavuttamattomissa suurin osa. Kuvasin siis joutsenia pääasiassa.
Joutsenessa on jotain tosi kaunista ja kuvauksellista. Yllä olevan kuvan nimesin "siipien suojassa", eikö se vähän näytä siltä, että "minä suojelen sinua kaikilta vaaroilta"?
Kuvatessani jään reunalla olevaa joutsenparia, kameran etsimeen ilmestyi lentävät joutsenet..
Alkoi jo vähän hämärtämään ja valo vähenemään. Mikään kirkas auringonpaiste ei ollut koko kuvausreissuni aikana. Aamulla kun, kymmenen aikaan, heräsin, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta.
Osmankäämi.
Melkoisen hieno ilmestys. Siementen määrästä voisi päätellä että tuota kasvia olisi paljon enemmän, tuollakin paikalla, jossa tuon kuvasin. Mutta siinä oli vain muutama varsi.
