Ajatuksia luopumisesta

Sairasvuoteellaa on ehkä liikaakin aikaa miettiä kaikenlaista.
Tälläista pohdin maanantaina.

Oletko joutunut joskus luopumaan jostakin tärkeästä?
Sellaisesta, joka on laittanut sinut ajattelemaan elämää syvemmin?
Sellaisia ei lienee ole leivoskahvit, joista laihdutuksen takia jouduit luopumaan.
Tai ne kalliit farkut, joita et pystynyt juuri tässä kuussa ostamaan, kun piti maksaa autoverokin.
Tai kun lähtö ystävän kans lenkille peruuntui kun lapsi oli kipeänä ja puoliso työreissulla.
Ei. Vaan tarkoitan jotain syvällisempää.

En ehkä kuitenkaan luopumista omasta puolisosta tai lapsesta. Ne on elämässä kaikista suurimpia luopumisia. Sellaisia, jotka vavahduttaa elämää niin perustuksia myöten että en tiedä miten sellaisesta selviäisi.

Vaan jotakin siitä välistä.

Ajatellaanpa vaikka luopumista näkökyvystä.
Minulle se merkitsisi ensimmäisenä sitä, etten näkisi enää luontoa ja sen kauneutta.
Järvi-, tai merimaiseman näkeminen ja sen äärelle pääsemisen suuri odotus menisi näköaistin mukana.
Tai en näkisi lasteni kasvamista ja kehitystä. Heidän intoaan ja rakkaita, kauniita kasvojaan.

Ajatellaan sitten kuuloaistin menetystä.
Jälleen kerran luonto on lähellä sydäntäni. Jäisi kuulematta muuttolintujen paluu kotipihaan. Korpin lonksutus syvällä metsässä. Joutsenten torventoitotus. Tuulen humina puun latvoissa, sateen rummutus peltikatossa jne. niitä on loputtomiin.
Lasten ilo.
Kaunis musiikki.
Rakkaan ihmisen ääni.

Entä tuntoaisti sitten.
Mitä se haittais jos en tuntisikaan esim. kipua? Sais tehä leikkauksia, isojakin, eikä tuntuis missään.
Ei tuntuis pienen tikun poistaminen sormenpäästä miltään eikä liioin isommankaan tikun poistaminen. Ei tarttis emlaa ennen puukon survaisua tikun mentävään reikään.
Ja kaikki muu tunto lisäksi. Jos joku potkaisee tai vaikka huitaisee nyrkillään olkapäähän. Missään ei tuntuisi.
Vai onko se jo eri asia kuin tuntoaisti?
Silti tuntisi sisällään sen surun tai ilon. Kaipauksen tai ikävän. Miten sen aistin voi menettää? Kovettumalla kuin kivi? Se olisi ehkä surullisempaa kuin minkään aistin menettäminen.

Mitä olisi luopuminen lemmikistä? Siihen voi kiintyä kuin perheenjäseneen. Ei olis enää lenkkikaveria tai sohvalla kehrääjää. Ruokakupit muistuttais paikallaan tyhjinä ja käyttämättöminä. Unohtuuko lemmikin menetys kun kupit on pantu piiloon ja aamu taas valjennut?

Tai luopuminen jostain haaveesta? Mökistä, veneestä, lomasta puolison kanssa, harrastuksesta, ammatista? Tai jostakin valtavan kauniista korusta, jonka olisin halunnut lapseni lakkiaisiin. Juuri sen tietyn ja ihanan.

Mitä luopuminen sinulle merkitsee?
Minulle se on vaikeaa. Monesti olen miettinyt miksi? Minulle on aina ollut luopuminen todella vaikeaa. Siinä on toki omat hyvätkin puolensa. Olisinko luopunut tulevasta aviopuolisostakin, jos luopuminen olisi minulle helpompaa. Tai yhteisestä elämästä vapaaehtoisesti, kun on ollut vaikeita aikoja? Onneksi luopuminen ja luovuttaminen ei ole itsestäänselvyyksiä ja liian helppoja.
Mutta välistä luopumisen vaikeus ärsyttää ja ahdistaa. Joskus tulee kiukuteltua kuin pieni lapsi. Potkittua vastaan ihan tosissaan. Mikään ei maistu miltään. Elämäkään ei ole elämisen arvoisen tuntuista.
Välistä on paljon helpompaa. Elämä hymyilee ja tuntuu kevyeltä elää.
Kunnes taas katsot taaksesi ja muistat kaikki menneet. Ja luopumiset.
Toisista asioista on helpompi luopua. Toisista paljon vaikeampi. Riippuu kuinka paljon olet kiintynyt, odottanut, haaveillut.
Voiko luopumista opetella?
Järjestetäänkö kursseja luopumiseen?
Neuvottaisiinkohan siellä miten elää elämää niin, ettet kiinny mihinkään liikaa, joten luopuminenkin on siten helpompaa?
Luulen että tuossa onkin asian ydin.
Elän elämääni liian suurella tunteella.
Voiko se olla pelkästään huono asia?
Se on minun tapani elää. Miten sitä lähtisin muuttamaan?

Elämässä on opeteltava luopumaan.
Jos jokin asia on vain niin, ettei se voi olla ja kuulua elämääni, siitä on osattava tai opittava päästämään irti. Ilman että olisin valmis luopumaan kaikesta kauniista mitä omistan. Tarkoitan sisäistä kauneutta. Sillä on minulla sellaistakin. Mutta kun elämä tuntuu synkältä. Tuntuu että olen sisältäkin synkkä ja ankea ja ruma.

Luopumiseen kuuluu hyväksyminen.
On hyväksyttävä että näin on.
Jos menetän näköni, hyväksymisen kautta osaan olla kiitollinen kuulosta.
Luopuminen avaa parhaimmillaan näkemään sen mitä minulla on ja olemaan siitä kiitollinen.
Jostakin luopuminen voi avata silmät näkemään elämän aivan uudella tavalla. Kun vain uskaltaa avata silmänsä ja katsoa.

Ei se uskaltamisesta yksin ole kiinni.
Joskus se on vain luovuttamisesta kiinni.
On vain päästettävä irti.
Kun on pakko.
Kun muu ei auta.
Eikä taakse katsomista ole!
Piste.

Sairauskertomus

Lyhyen ajan vietin seinien sisällä, joita en ole aikaisemmin päässyt näin läheltä seuraamaan. Täällä on hyvä olla. Täällä on hyviä ihmisiä, jotka pitävät huolta meistä, jotka makaamme kipujemme kanssa vuoteissa. Kun jalkaa ei pysty nostamaan. Kun kivulta ei pysty kylkeä kääntämään. Kannustuksen määrä on iso, kun kampean kipujeni kanssa ylös. Pahoinvointi meinaa tehdä mahdottomaksi yritykseni. Mutta sopivan turvan tuo pahoinvointiin tarkoitettu pussi ja auttajan vakaa käsivarsi. Selviän reissustani ilman oksentamista. Mutta ruuan sijasta saan suolaliuosta suoraan suoneen. Ja uni voittaa. Ei jaksa harmitella väliin jäänyttä ruoka-annosta. Eikä edes ole nälkä. Saako suolaliuos näläntunteen pysymään loitolla. Yöllä herään naapuripedissä makaavan yskimiseen ja luulen että on aamu jo. Kello näyttää kahta. Siis kaksi yöllä. Jatkan untani ja jälleen herään. Nyt aikarauta näyttää neljää ja seuraavalla kerralla viittä. Neljältä sain kipulääkkeen, jotta sain jatkettua untani. Aamulla olen virkkuna kun aamupalaa tuodaan.  Muistan niitäkin aamuja, sairaalan vuoteella, pieni nyytti kainalossa, että ei olisi halunnut nousta niin aikaisin, kun unta olisi riittänyt vaikka minne. Mutta sairaalassa on omat aikataulunsa, joiden mukaan siellä syystä tai toisesta aikaansa viettävät, joutuvat  elämään. Ennenvanhaan, silloin kun ensimmäinen lapseni syntyi, jätettiin aamupala tarjoittimella kaappiin, jos ei jaksanut nousta sitä kahdeksalta syömään. Siihenkin hyvään käytäntöön ovat varmaan terveystarkastajat puuttuneet.

Kotiin pääsin ystävällisen taksikuskin kyydissä. Niinkuin menomatkankin edellisenä päivänä. Hyvä, tasainen ja turvallinen oli kyyti. Vaikka kyllä siinä istuessa mietin, miten paljon mukavampi olisi olla oman tutun ja turvallisen miehen kyydissä. Ei tarvitsisi miettiä mitä sanon vai sanonko mitään. Ei pelätä sanoa että minua palelee, tai sitä että nyt onkin aivan liian kuuma, että melkein henkeä ahdistaa. Saisi kuunnella radiota tai olla  kuuntelematta, siltä omalta valitsemaltaan kanavalta.
Mutta en valita. Arvostan niitä, jotka kuljettavat pitkiäkin matkoja asiakkaita, kipeitäkin, paikasta toiseen. Tuovat turvallisesti kotiovelle saakka. Sillä aikaa on mies, se tuttu ja turvallinen, kerennyt laittaa syötävää puolisolleen. Olipa jopa kukkakimpun käynyt hakemassa ja kynttilän sytyttänyt. Ja leivoskahvit keitellyt. Se ihana, huomaavainen, mieheni.
Lapsille on näytettävä arpia, joiden takia olen ollut pois toista vuorokautta. Joiden takia äidin päälle ei voi hypätä. On tultava varovasti. Rutistettava kaukaa ja hellästi.
Eikä äitiä tarvitse pelätä, vaikka se onkin kipeä.

Mietitkö monesti päivän aikana mihin kaikkeen tarvitset vatsalihaksia? Minä ainakaan en ole tullut miettineeksi sitä normaalina päivänä. Tänään, vähemmän normaalin tuntuisena päivänä, on monesti saanut huomata mihin kaikkeen vatsalihaksia tarvitaan. Huomata senkin  mitä ei voi tehdä, kun on operoitu vatsan alueella. Ei voi nauraa, eikä hyvältä tunnu itkukaan. Ei voi yskiä, vaikka limaa onkin kurkussa. Ei voi palella. Tai tekee ainakin pahaa kun täriset vilusta ennekuin saat kiedottua lämmintä ympärille.
Vanhan mummon kyyryistä, hidasta tassuttelua on kulku. Lapsilla nauratti kun he pohtivat menenkö töihin huomenna. Taisivat itse ymmärtää, ettei äiti taida olla työkuntoinen.

On yö, istun nojatuolissa, olohuoneen pimeydessä. Kipu ei anna nukkua. Tämä kipu on sitä kun operaation jälkeen ei suoli toimikkaan ihan normaalisti. Kuinka hallitseva vaiva! Ei sitäkään heti tule ajatelleeksi. Ja kukapa sellaisesta vaivasta ääneen puhuisi? Mutta minä sanon että hallitseva kipu! Kipu johon lääkkeet, ei edes ne huumaavat, joita mieheni ei saanut apteekista tuotua, ennenkuin näkivät kelakorttini, vaikuta. Tähän auttais lenkille lähtö. Mutta mites nyt lähdet lenkille, operoituna, vatsa paketissa ja tuonne yön pimeyteen? Ei onnistu. Istunko siis nojatuolissa yön kipuineni? Torkahdan jos torkahdan.

Seuraavana päivänä... Kipu ei ole mihinkään hävinnyt. Sain toki nukuttuakin. Kuuden jälestä, silloin kun mies oli jo lähtenyt nuorimmaisten kanssa liikenteeseen..


Tässä tälle päivälle ajatus:
Hyvä moninkertaistuu kun keskitymme siihen.
Negatiivisuus moninkertaistuu jos keskitymme siihen.
Kumpaa haluamme lisää?

En jää murehtimaan kipujani. Elän niiden kanssa sen aikaa, kun niitä minulla on. Nautin olostani, niissä puitteissa, mitkä minulla on. Suljen silmäni, annan Rainion laulaa Ave Mariaa ja nautin.

Nautithan sinäkin. Kivuttomasta päivästä. Tai vaikka kipuineenkin tästä päivästä. Parempaa on edessä, kun luotamme siihen.

Tossut ja kesää

Tässä ne tossut mitkä lupasin kuvata.

Paljon on opeteltavaa. 

Ensimmäiset on aina ensimmäiset.

Päivänä, jolloin vanhin poika oli kaverinsa luona ja mies töissä ja tytöt nukkui, lähdimme nuorimmaisten kans hurvittelemaan. Olin puhunu pojille, että lähdetään katsomaan joskus laivoja joelle. Niin me sitten tehtiin. Käytiin samalla syömässä. Harvoin tällaista tulee tehtyä, nuorimpien omaa aikaa.

KESÄKUVIA, kylmään kesään on mahtunu aurinkoa ja lämpöäkin. Ja väriloistoa.

Lämpimät vasta alkoi.. Nautitaan siitä!

Sateesta sateeseen

Kun me tuolta Hailuodosta lähdimme, tavoitimme illaksi sateettoman leirintäalueen.

Mutta kun aamulla heräsimme, satoi jo sielläkin.

Lähdimme jatkamaan matkaa ja sade yltyi sellaisiin mittoihin, että vauhti piti hidastaa hyvin vähiin.

Vettä tuli RUNSAASTI!

(puhelimella otettu kuva)

Tuulihaukan poikaset. 

Kuvat mieheni ottamia.

On ne niin symppiksiä tuolla pesässään. 

Mitähän ne tuumi ihmispaljoudesta ja elämästä ympärillä?

Emo niitä ruokki pesäänsä vilkkaasta ympäristöstä huolimatta.

Ehkä he kuitenkin koki elämänsä turvatuksi. 

Kukaan ei tullut häiritsemään liian lähelle heidän pesäänsä.

Ei siellä ihan koko ajan satanut.

Onneksi ei sentäs.

Mutta onneksi satoi sen verran kuin satoi.

Muussa tapauksessa olisi voinut olla vaikea hengittää savipölyä, 

jota leijaili ilmassa koko ajan.


----------------------

Tällä viikolla ollaan sitten saatu nauttia lämmöstäkin.
(tietenkin kun työt alkoi)
Mutta on sitä kerennyt iltasellakin istahtaa riippumaton mutkaan ja tassutella avojaloin pihamaalla.
Ihanaa.

Nautitaan lämmöstä joka hetki, silloin kun sitä on!

Juhannus

Palaan kuvissa juhannukseen tai oikeastaan sen jälkeiseen aikaan. 

Lähdimme Hailuotoon. 

Nauttimaan merenrantamaisemista ja uimaan..

Heikoksi jäi tavoitteemme. 

Kun pääsimme Hailuotoon, oli siellä itikoita enempi ku lapissa konsanaan. 

(tai ainakin yhtä paljon)

Lähdin katsomaan maisemia viisivuotiaani kanssa. 

Jäi maisemat näkemättä, melkein, kun piti kokoajan huiskia itikoita.

Ihanat maisemat!

Kuvassa näkyvät läiskät on itikoita kameran linssissä!!

Ei toiminu eläinsuodatin 

(mutta ei siinä ainakaan apinoita näy, että ehkä se toimikin ;) )

Yöllä tuli ukonilma.

Ja minä valvoin salamoita ja jyrinää kuunnellen.

Onko asuntovaunu turvallinen ukonilmalla?

Ei oo... vastasi mies viereltäni..

Ja minä valvoin sitäki enempi ja ihmettelin,miten toinen niin rauhassa nukkui.

Ei aamulla muistanu kysymystäni, saatikka että olisi vastannut siihen...

Tuon ukkoskuuron aikaan lähti kaksi venettä miehineen kalastamaan. 

Se on lähdettävä, jos toimeentulo on siitä kiinni, ilmalla kuin ilmalla.

Sateen jatkuessa he palasivat takaisin kalalaatikoita veneestä nostellen.

Vaikka ilma oli märkä ja harmaa ja itikoista sakeanaan, 

ei merimaisema saa kylmäksi.

Haaveeksi jäi rannalla räpiköinti ja auringosta nauttiminen.

Aamu-uinnilla sentään kävin.

Kyllä näissä maisemissa on hyvä olla.

Jätimme Hailuodon vierailun hyvin lyhyeen ja jatkoimme matkaa.

Sade kulki mukanamme.

Niihin tunnelmiin myöhemmin.

Toivottavasti tänään ei sada!

Jotain uutta

Luin eilen aikaisempia kirjoituksiani ja ajattelin,

 että olenkin joskus osannut kirjoittaa paikoin ihan luettavaakin tekstiä.

Pitkän aikaa blogini on elänyt hiljaiseloa. 

En ole jaksanut kirjoittaa. 

En ole jaksanut lukea kenenkään muunkaan kirjoituksia. 

En ole jaksanut kuvata kauniita kuvia. 

En ole jaksanut oikein mitään. 

Se ei tarkoita sitä että en olisi halunnut jaksaa tehdä kaikkea noita edellä mainitsemiani asioita ja paljon paljon muuta. Mutta, olen ollut väsynyt. Kaikkeen. Eikä sekään sitä tarkoita, että haluaisin olla väsynyt kaikkeen. Ei tosiaankaan. Haluaisin jaksaa.  

HALUAISIN!!

Kaikesta olen karsinut niin paljon pois, kun se vain on ollut mahdollista. 

Silti on tuntunut ettei jaksa niitäkään pakollisia, joita ei voi enää karsia.

Ruuan laittoa ja pyykin pesua 

ja kasvattamista.

Ihmistaimien kasvattamista nimittäin.
(eikä se työ tule koskaan onnistumaan kehuttavasti)

En ole tänä vuonna kasvattanut yhtään kasvin tainta. 

En vaikka puutarhuriksi joskus olen itseni opiskellut.

Mutta ei se sitä sano, etten mitään olisi tehnyt.

Yksi siskoistani aina hymähtää jos puhun etten ole jaksanut, 

sillä hän näkee ja tietää ettei meillä ihan jouten olla oltu. 

Eikä ollakkaan. 

--------------

Ainakin kolme uutta asiaa perheemme elämään on tullut tänä kesänä.

Viljami-kukko ja kanarouvat, Ella, Aada ja Rilla.

Kun on kanat hommattu, eikä mitään ikäloppuja vanhuksia, vaan ihan nuoria, muninnan aloittavia. 

Pitää niille tehdä talviasuttava asunto.

Tästä se alkaa..

lähtökohtana oli, ettei kaupassa käydä kun kanalaa tehdään. 

No, sähkötavaraa piti käydä hakemassa. 

Sillä pitäähän niille lämmintä ja valoa saada talven pimeimpään ja kylmimpään aikaan. 

Jotain muutakin uutta meidän tontilla ja elämässä.

Pelti kylpytynnyrin savutorven päällä on suojelemassa talitintin poikasia savulta. 

Nyt pelti on jo poistettu, kun poikaset on lähtenyt pesästä. 

Pönttö on vielä siirtämättä toiseen puuhun. 

Se täytyy tehdä ennen ensi kevättä, ettei tuota peltiä tarvitse enää puuhun ripustaa.

Ja se kolmas;

Jotakuta saattaa hymyilyttää. 

Mutta kuvitteleppa, että sinulla on kuusi tyttöä 

ja pojan viikarit on vielä yhtä lukuunottamatta päiväkoti-ikäisiä. 

Eikä isällä ole koskaan ollut mopoa, eikä liioin äidillä.

Mitenniin meidän tyttö haluaisi mopon?

Mutta niin vaan halusi.

Siksi, että pääsee, täältä maalta, helpommin kulkemaan kavereiden luo.

Ollaanhan me kuskattukkin. 

Mutta täytyy sanoa, että onhan se eri juttu, kun ei joka risaukseen tarvii autoo käynnistää.

Kun olis vaan varovainen liikenteessä. 

Ja maltillinen, eikä tarvitsisi kelleen mitään näyttää..

---------------

Tämä kesä on ollut vähintään yhtä ihmeellinen kuin viime kesä.

Viime kesänä ihmetys oli lämpö, josta saatiin nauttia, tahi sitä tuskailla.

Tämän kesän ihmetys ja ärtymys on kylmyys ja vesisade.

Mutta, kun ensi viikolla lähden töihin taas, ei kesän tarvitse enää tullakkaan.

Tulkoon, toivottavasti, vuoden päästä!

Sitä odotellessa. 

Mutta ennen sitä syksystä ja talvesta nautiskellessa.

(ja tietenkin syksy on märkä ja pimeä ja talvi musta ja säkkipimeä)

TOIVOTTAVASTI EI!

Nykyisin kaipaan yhä enempi meren ääreen. 

Siinä on jotain todella kiehtovaa.

Ehkä joskus voin niissä näkymissä viettää enempi aikaani.

Toiveissa on hyvä elää.

Ps. Ne viime postauksen tossutkin muuten valmistui viime viikolla :)

koukuttunut

Ulkona sataa vettä.
Minä meinasin tänään hakata polttopuut loppuun, jotka jäi eilen hakkaamatta, kun en kertakaikkiaan enää jaksanut. Enkä ole muutenkaan joutanut halonhakkuuseen moneen vuoteen.
Nyt oikein nautin hommasta. Vaikkakin lähtökohta sille työlle oli kaikkea muuta kuin nautinnollinen.
Kiivastusta piti lähteä purkamaan kirveen varteen.
Kesken työn naapurin isäntä tuli halkokuljettimen kanssa. Oli itselleen rakennellut sellaisen ja toi sen meille testikäyttöön, kun ei itse tarvitse sitä juuri nyt. Ihana naapuri!!
Kuljettimesta intoutuneena haloin melkoisen siivun kasasta liiteriin, mutta en sitten millään jaksanut kasaa kokonaan.
Pihasaunan lämmössä venyttelin kireitä lihaksia ja hermoja.

Tänään sitten sataa vettä. Kyllä kait ne halot käyn vielä tälle päivälle halkomassa loppuun.
Mutta nyt innostuin virkkaamaan. Tai jo eilen aloittelin ja koko aamun olen jatkanut. Ei voi lopettaa... sen verran koukuttavaa puuhaa. Ja hullun kiilto silmissä odotan koukulta valmista työtä. Se on sitten eri asia milloin se sieltä tulee ja minkä näköisenä. En nimittäin ole koskaan virkannut mitään järellistä. Peruskoulussa aikanaaan virkkasin vauvalle myssyä, lopputuloksena oli tyynynpäällinen :/
Olisko jossakin ollut vika? Virkkaajassa vai opettajassa, langassa vai koukussa? Mutta mitäs tuota enää muistelemaan. Se tyyny joutui jossakin välissä roskiin. Ei ole enää muistuttamassa itsestään.

Enpä ole joutanut juuri ompeluksiin ja neulomuksiin koskea lähiaikoina, kaikki liikenevä aika on mennyt opiskeluun. Mutta nyt se on ohi!! Luit oikein. Opiskelu on ohi!! Tiistaina oli kaksi näyttöä ja ne meni hyväksytysti läpi. Molempien aiheiden portfoliot meni opettajalle tarkistettavaksi. Mutta ei niistä hylsyä tule, siitä uskallan olla varma. Eli olen valmistunut!!! VIHDOINKIN!! Jo oli aikakin.

Lopultakin elämässä jää muullekkin aikaa. En ole sitä vielä täysin sisäistänyt, mutta kyllä se pikkuhiljaa alkaa tajuntaan iskeytymään. Todistuksen saan vasta kesäkuun lopulla. Ja rahan, joka odottaa kaikkia oppisopimuksella tutkinnon suorittaneita, ainaki tällä alalla. Sillä rahalla olen luvannut ostaa itselleni kunnon pokkarin. Sitä odottelen innolla. Lisäksi lähden valokuvauskurssille. Jospa sille harrastuksellekin olisi nyt enemmän aikaa.

Nyt olen siis koukuttunut virkkaamisesta. Maksoin ohjeesta, mitä nyt teen. En eläissäni olisi uskonut että sorrun joskus sellaiseen. Nytkin kyllä mietin kovasti ja ajattelin, että jos en koskaan onnistu saamaan mitään järkevää aikaiseksi niistä ohjeista ja sitten se raha on mennyt ihan hukkaan..
Mutta lupaavalta näyttää, tässä vaiheessa. Lopussa vasta pääsee näkemään miten oikeesti kävi. Haluaisin nähdä tuloksen pian, siksi ei malttais tuolista nousta muuhun hommaan. Onneksi siis sataa vettä. Mutta kun sisällä ei ole tuota sadevaaraa ja täälläkin on tekemistä.... Ja lasten ilmapallokiukuttelua jne. Onko kenelläkään muulla vappuna kiukuttelua ilmapalloista? Niin, että välistä tekis mieli ottaa parsinneula ja vaivihkaa käydä puhkomassa kaikki pallot?

Täällä on sivusto josta tilasin ohjeen tämän hetkiseen koukutukseeni.
Sitten kun olen tehnyt nuita heti usemman parin, tämän koetyön jälkeen, keskityn tähän ohjeeseen.
Tuon luulis olevan nopeampi toteuttaa. Saiskohan tehtyä lastenhoitajalle, ennen viimeistä hoitopäivää? Ensi syksynä ei meiltä mene enää lasta sille hoitajalle.

Nyt, kun olen tehnyt tossuista molemmat pohjat, alkaa jo jonkun aikaa tuntunut vaiva äitymään niin kipeäski, että saankohan tossut valmiiksi asti. Nimittäin sormien nivelet. Vaiva alkoi jo ennen joulua, ollut välistä parempana, välistä huonompana. Nyt on niin kipeät että ei ois järkevää virkata. Mutta jätänkö tossut kesken?! En malta jättää. Elämä jatkuu, kivuista huolimatta. Mukavahan se ois tietää mistä tämä kipu johtuu, jos siihen vaikka saisi jonkun avun.

Noin kirjoitin toukokuun toisena päivänä. Nyt on jo kuudes päivä. Sain halot hakattua loppuun ja lisää on haettu metsästä. Olen käynyt verikokeissa, niin kipeäksi meni nivelet, että haluan saada selville missä vika. Tulevaisuus näyttää mitä se on.

Muutama kuva tämän hetkisestä projektista. En tosiaan ole ennen virkannut, joten joudun
opettelemaan. Onneksi on olemassa internet, josta löytää ohjeen ja neuvon melkein ongelmaan kuin ongelmaan. No ainakin melkein.

Olen utelias näkemään saanko koskaan tossuja valmiiksi. Tai oikeastaan en epäile niiden valmistumista. Se kiinnostaa enempi minkälaiset niistä tulee... Ja eikö vain nämäkin tossut olis ihanat? Saisinkohan tehtyä nuorimmaiselleni hoitotossuiksi?..

  

Utelias orava työnsi päänsä melkein kameraani kiinni.. Tsiikailin kamerallani lähimaisemaa, kuvakulmaa etsien  ja aivan yllättäen kameran edessä olikin orava.